SUMU - USVASTA KAAKKOON

ISOIN KIITOS GRANDE PAULALLE!!!!!!

Ostin ensimmäisen kitarani sillä hetkellä kun tiesin saavani ensimmäisen lapseni. Se tuntui hyvältä tavalta maadottaa itseään kotioloihin. Olin siis lähemmäs 30-vuotias tuolloin. Kitara tuntui ihan hirveän haasteelliselta, mutta minulla oli pakkomielle oppia soittamaan. Pakkomielle on todella kova motivaattori. Ei voi mitään. On vain alettava soittaa ja opetella. Tuntuu, että valinta ei ole oma vaan elämä tekee sen puolestasi. Minulle oli itsestään selvää, että minun tapa opetella soitin on sellainen, että sävellän samantien itselleni soitettavaa. Ajatusketju meni siksi noin, että jos kerran sävellän suoraan kappaleet, joita opettelen, niin eihän niitä voi soittaa ainakaan väärin kun ne on minun omia tekeleitä. Moni on sanonut minulle, että säästyin tällä taktiikalla monesta miinasta, mihin moni aloittava kitaristi ajaa. Moni opettelee ensin jonkun suosikkibiisinsä tyyliin Metallican kataloogista ja alkaa veivaamaan sitä. Sellainen jää väistämättä lihasmuistiin ja saattaa pysyä siellä

Livertää on nyt takana. Täytyy ensinäkin kiittää Lapinlahden yhteisöä huikeista tapahtumista, mitä siellä järjestetään. Lista on käytönnössä loputon, mitä siellä järjestetään, mutta jos otetaan vain tämä Livertää niin wau! Siellä todallakin oli ilo käydä soittamassa. Meillähän on treeneissä käytössä melko vaatimaton PA tekniikka. Laulan esimerkiksi Bossin efektin läpi Bossin katusoittokajariin. On ihan erilaista hönkiä menemään oikeisiin vehkeisiin, joita ammattilainen säätää kuulostamaan meille sopivaksi. Erityiskiitos Jan Sormonille ja Katariina Hillolle ihan kaikesta! Keep on Rockin in the Free World! Bändi on edennyt suht nopeasti pisteeseen missä se on nyt. Kuulostamme muulta kuin Mämmilän sekakuorolta koulun päätösjuhlassa. Matkaa on kuitenkin edessä vielä paljon. Emme ole läheskään valmista Sumua. On nastaa tajuta tuo juttu. Syy jatkaa tätä touhua. Olen myös ylpeä jo saavutetusta, koska niin hyviä muita bändejä on pyörinyt tapahtumissa, missä olemme päässeet soittamaan, eikä mei

Concordia Satan hoki Aleksis Kivi ollessaan Lapinlahdessa. Joinain päivinä hän hoki pelkkää Concordiaa. Latinaa. Kun kunnolla vituttaa niin ei jaksa suomea tai ruotsia. Ei niitä kirjallisuuspiirejä. Ei mitään muutakaan. Aleksis Kivessä yhdistyy paljon asioita. Sitä hahmoa tulee välillä mietittyä väistämättä Lapinlahdessa. Taiteellinen hullu ja nero. Kantaisä. Mielipuolisiin mittoihin kasvanut legenda. Instituutio, joka synnyttää instituutioita. Oliko hänellä itsellään tieto, kuinka tulisi jäämään historiaan sillä tavalla, mitä tapahtunut on? Varmasti ainakin jonkinlainen poikkeuksellinen tunne jostain todella ainutlaatuisesta kokemuksesta olla ja elää ihmisenä. Concordia Satan. Meidän seuraava keikka löytyy almanakasta. Kuljetuskalustomme on yhä paskana, joten meillä on suoranainen onni esiintyä Lapinlahden puistossa ulkoilmafestivaaleilla. Kävelymatka treenikseltä. Andy McCoy sanoi joskus, että kannattaa varoa, mitä unelmoi, että unelmat saattaa myös toteutua. Olin unelmoinut todella

ei oo helppoo olla ihminen---- mut ei se oo kuitenkaan kovinkaan vaikeaa----- ei oo helppoo olla ihminen---- mut ei se oo kuitenkaan kovinkaan vaikeaa----- miks tarviis lisää lyriikkaa?------ on maailmassa sanoja ja sanomisia ihan omastakin takaa----- miks tarviis lisää sointuja?------- ne joku muu on kuitenkin jo soittanut joskus jossain muualla----- ei oo helppoo olla ihminen------- mut ei se oo kuitenkaan kovinkaan vaikeaa

Mynämäen ohjelmanumeroa me pääsimme harjoittelemaan keikkaviikolla kahtena päivänä. Meidän oli tarkoitus esiintyä perjantaina ja kahden treenikerran jälkeen päätimme, että soitamme setin vielä keikkapäivänä kertaalleen ennen kuin puramme Hillerströmin rummut ja nostamme ne kulkupeliksi valikoituneen meikälisen farmi Peugeotin kyytiin. Peter ei suostunut siihen, että soittaisi paikalla valmiina olevalla rumpusetillä. Hillerström myös halusi, että lähtisimme matkaan ajoissa, jotta voisimme myös sosialisoida ihmisten kanssa ja ettei olisi mitään kiireen tuntua. Hän tunsi järjestävää tahoa ja oli ollut siellä samana iltana meidän kanssa soittavan orkesterin rumpalikin joskus kaksikymmentä vuotta sitten. Kokoonnuimme seuraavana päivänä Lappariin, mutta Hillerströmiä itseään ei näkynyt eikä kuulunut. Puhelimeen hän ei vastannut. Totesimme Jannen kanssa, että ainakaan niitä viimeisiä treenejä ei ennätetä pitää. Tunnit kuluivat. Lapinlahdesta oli jo lähtenyt yksi autokunta kohti Mynämäkeä lähi