Mynämäki Rockcity

Mynämäen ohjelmanumeroa me pääsimme harjoittelemaan keikkaviikolla kahtena päivänä. Meidän oli tarkoitus esiintyä perjantaina ja kahden treenikerran jälkeen päätimme, että soitamme setin vielä keikkapäivänä kertaalleen ennen kuin puramme Hillerströmin rummut ja nostamme ne kulkupeliksi valikoituneen meikälisen farmi Peugeotin kyytiin. Peter ei suostunut siihen, että soittaisi paikalla valmiina olevalla rumpusetillä. Hillerström myös halusi, että lähtisimme matkaan ajoissa, jotta voisimme myös sosialisoida ihmisten kanssa ja ettei olisi mitään kiireen tuntua. Hän tunsi järjestävää tahoa ja oli ollut siellä samana iltana meidän kanssa soittavan orkesterin rumpalikin joskus kaksikymmentä vuotta sitten. Kokoonnuimme seuraavana päivänä Lappariin, mutta Hillerströmiä itseään ei näkynyt eikä kuulunut. Puhelimeen hän ei vastannut. Totesimme Jannen kanssa, että ainakaan niitä viimeisiä treenejä ei ennätetä pitää. Tunnit kuluivat. Lapinlahdesta oli jo lähtenyt yksi autokunta kohti Mynämäkeä lähinnä kuuntelemaan meidän keikkaa, enkä tiennyt todellakaan olimmeko edes tulossa. Jannea ja minua alkoi vituttaa. Neljän tunnin odottelun jälkeen Peter viimein soitti ja kertoi olevansa tunnin sisään paikalla. Siinä kaikki nämä perinteiset manailut, miten me ollaan aikuisia ihmisiä jne. oli käyty läpi. Tämä miten me ollaan aikuisia ihmisiä oltiin kohdattu jo muutaman kerran aikaisemminkin käsitteiden tasolla. Olin alkanut vakuuttua, että tässä ryhmässä ei taidettu edes olla aikuisia ihmisiä kun asiaa piti toistuvasti pohtia. Hillerströmin saavuttua paikalle pidin tärkeänä, että matkaan lähdettäisiin vasta kun kaikki asiat olisi sovittu. En halunnut nousta autoon mikäli välillämme olisi jotain turhanpäiväistä skeidaa. Kaikki saatiin sovittua alta-aikayksikön ja ahtauduimme autoon. Janne halusi ajaa ja Peter joutui änkäytymään takapenkille kannujensa sekaan. Emme olleet soittaneet viimeistä treeniä, joten kuuntelimme automatkalla äänitteitä viikon aiemmista soittosessioista ja jotenkin kaikki kuulosti omiin korviini paskalta. Settimme oli rakennettu siten, että se keikkui veitsenterällä, missä oli vaarana sellainen totaalinen tekotaiteellinen hevonpaska. Siltä se myös omiiin korviini kuulosti. Olo alkoi olla hieman epämiellyttävä. Kitaristimme Janne oli aiemmin soittanut Eläin nimisessä orkesterissa, jonka kanssa oli kiertänyt kaikki isot festivaalitkin. Hän oli kokenut jo kaiken sen, minkä itse halusin kokea. Janne vaikutti uskovan juttuumme. Kesä oli alkamassa ja maalaismaisema oli sanoinkuvaamattoman kaunis. Saavuimme kohteeseen. Paikka näytti mielenkiintoiselta ja olimme innossamme päästessämme viimein perille. Sitten aivan lopuksi Janne ajoi auton kiveen. Ääni kuulosti helvetillisen pahalta. Se ei kuulostanut yhtään paremmalta kun hän pakitti kiven päältä pois. Kukaan meistä ei ihmeemmin ymmärtänyt autoista, emmekä halunneet edes ajatella asiaa. Olin ylipäätään siirtänyt about koko todellisuuden taka-alalle ja halusin vain päästä soittamaan sen meidän keikan ikään kuin maailmassa ei muuta olisikaan. Meidän oli määrä soittaa Turkulaisen Eläimen tarkoitus nimisen yhtyeen jälkeen. Keikat soitettiin ikivanhassa ladossa, minne oli tuotu paljon tekniikkaa. Aggregaatti jyskytti taustalla. Tykkäsin siitä pändistä, joka soitti ennen meitä. Heidän settinsä oli aika perinteistä meininkiä ja kappaleet oli tarttuvia ja pändi soitti ne pääosin taitavasti. Heidän lopetettua aloimme hitaasti kasailla omia vehkeitämme lavalle. Olin hankkinut laulumikkiin efektin, jonka käyttämistä olin harjoitellut ahkerasti. Janne oli ollut iso apu sen laitteen käyttöönotossa ja koska Kuivalainen ei ollut mukana sain efektillä luotua lihaa luiden ympärille. Helvetisti kaikua. Enemmän kuin kukaan oli koskaan käyttänyt. Testailimme Jannen kanssa kitaroitamme ja Hillerström kasasi rumpusettinsä lavalle. Rumpalille oli oma koroke. Sitten Hillerström aloitti aivan omanlaisensa performanssin. Hän todella asetteli jokaisen rummun millin tarkasti paikalle ja sen jälkeen hän alkoi säätää tilan valaistusta asentoon, jossa pystyisi soittamaan rauhassa. Hän kiipeili pitkin kattoa ja sääti kaikkea mikä säädettävissä oli. Hän oli täysin hermona. Aika kului. Yksi järjestäjistä teki Peterille hengitysharjoituksia, että saisi hänet rauhoittumaan ja saikin. Sitten Peter alkoi vaatia bassorumpunsa mikittämistä. Kello oli melkein puoliyö. Jengi venasi. Sitten vihdoin aloitimme. Se Hillerströmmin hermoilu oli vienyt itseltäni pois kaiken jännityksen. Minulla oli ihan todella varma ja kotoisia olo siellä lavalla. Soitimme aivan älyttömän hyvän keikan. Tuntui hetkin ihan yliluonnolliselta. Tuntui, että siitä ladosta lentäisi katto taivaalle. Ja jengi todella tykkäsi meistä. Jossain kohtaa joku toi lavan eteen ruohonleikkurin, minkä kanssa ihmiset jorasi. Janne sanoi minulle lavalla, että yleisö syö täysin meidän kädestä. En varsinaisesti edes tiedä, mikä siinä kaikessa oli kaikkein hienointa. Varmaankin ihan kaikki. En tiedä johtuiko kivestä vai mistä, mutta palattuamme takaisin pääkaupunkiseudulle Peugeot sanoi itsensä irti. Ensimmäisestä keikastamme oli tulossa ihan helvetillinen lasku. Olo oli ristiriitainen. Olimme kuitenkin ymmärtäneet hönkäisseemme orkesteriin jotain sellaista, mikä sai Sumun elämään. Olen varma, että mikäli konserttimme olisi ollut jotain muuta, mitä oli, niin olisin laittanut pillit pussiin koko touhulta.