Hellevi Horsmakiitäjän toukka (Jannelle)

Rouskis, rouskis, rouskis, rouskis kuului kun Hellevi Horsmakiitäjän toukka rouskutti menemään. Hellevi ei tehnyt muuta kuin söi loputtomasti, lihosi miltei silmissä, jutteli telepaattisesti Kuun kanssa ja paukutteli. Kyllä Helleviltä pääsi paljon puksuja. Paukkuja. Rouskis, rouskis, rouskis, prööt. Siltä Hellevi kuulosti jutellessaan Kuulle. Kuu on kaukana taivaalla, mutta mitäkö se telepatia on? Se on sellaista, että juttelee kuin sydämellään. Sillä tavalla, että ajattelee lämpimästi. Ei kuitenkaan päästä mitään sanoja suusta. Hellevi Horsmakiitäjän toukka oli hyvä ajattelemaan sydämellään. Hän ei olisi edes voinut jutella, koska ruokaa oli jatkuvasti suu täynnä. Päivisin Hellevi vain nautti syömisestä ja naureskeli Kuun horinoille. Hellevi ei voinut ymmärtää, että Kuu kertoi hänen oppivan vielä jonain päivänä lentämään. - Kuu on ihan pöhkö. En minä ala lentämään. Minä olen läski! Minä haluan olla maailman läskein tyyppi! Niin lihava, että putoan koko maapallon keskipisteeseen! Minä haluan syödä, enkä lentää! Hellevi julisti. - Syön itseni sellaiseen kuntoon, että Muumilaakson Mörkökin näyttää keijukaiselta meikäläisen rinnalla! Rouskis, rouskis, pröööööööt, rouskis. - Vai vanha ja viisas Kuu. Nähnyt kaiken muun paitsi oman takaraivonsa. Mitä se silläkin tarkoitti? Hupsu mikä hupsu. Päivä laskeutui Kotalammella, missä Hellevi Horsmakiitäjän toukka rouskutti maitohorsmaa syksyä kohti hitaasti kallistuvassa kesässä. Kuu kiipesi taivaalle, mietti hetken ja otti salaisella sormellaan mittaa taivaanrannasta ja kohdisti itseään kiertoradalleen. - No siitäkö meinasit mennä? Hellevi kysyi. - Jep. Tästä menen ja tuonne päädyn ja siitä eteenpäin huomiseen. - Huomiseen? Vastahan sinä siihen tulit? - Ei vaan huominen on tuolla, tuolla minne menen. - Jaa. No älä vielä mene. Tai jos menet niin mene hirmu hitaasti, että ehditään jutella. - Menen aina hitaasti. - Niin minäkin! Hellevi iloitsi. Ja vaikka he juttelivat koko pitkän yön ei Hellevi voinut kuin nauraa Kuun jutuille lentämisestä ja siivistä. - Höyhenet ovat kevyitä ja voivat lentää. Minä olen lihava. Kunnon punkero. Hyvä jos saan itseni hilattua lehdelle syömään. Rouskis. Rouskis. Prööööööt. Rouskis. - Hellevi, kaikki on jatkuvaa muutosta. Kaikki muuttuu jatkuvasti, mutta et vain huomaa sitä kun sinä vaan aina syöt ja rouskutat lehteä. - Tämä on niin hyvää tämä lehti. Maistaisit itsekin. Olen aina miettinyt kumpi on kivempaa: se kun tätä jauhaa rouskis, rouskis vai se kun tämän nielaisee gulump. Päätä sinä kun olet niin vanha ja viisas. Samaa keskustelua jatkui kaiket yöt kunnes tuli täydenkuun aika. Kotalammen sumuverho oli sinä yönä sakea. Kuu kapusi valtavana pallona taivaanrantaan ja mittasi totutusti reittiään salaisella sormellaan kohti huomista. Hellevi katsoi Kuun touhuja vaikuttuneena. Ensimmäistä kertaa vuosikausiin Hellevi ei rouskuttanut tai paukuttellut. Täydenkuun taika oli pysäyttänyt jopa Hellevin kyltymättömän ruokahalun. Kuu myös tiesi että niin tulisi jossain kohtaa käymään. Kuu oli vanha ja viisas. Hän oli nähnyt sen ennenkin. Viisaus ja vanhuus on sellaista, että ei pienistä hätkähdä. Kulkee vain omaa reittiään vakaasti ja arvokkaasti vaikka lihapullat oppisivat lentämään ja autot kävelemään. - Vautsi sinä olet tänään suuri ja kirkas, Hellevi sanoi. Sanoi ääneen. Aikaisemmin Hellevi oli aina jutellut Kuun kanssa telepaattisesti ajatuksissaan ja sydämessään. Nyt Kuu ei enää vastannut. Valaisi vain ja se valo oli Hellevistä kauneinta mitä hän oli koskaan nähnyt. Valo sai Hellevin tuntemaan sisällään jotain vielä voimakkaampaa kuin ruokahalu. Valo kutsui luokseen ja veti puoleensa, mutta se oli niin kaukana taivaalla. Se tuntui tavoittamattomalta. - Hemmetti olisi sittenkin pitänyt pitää kiloista kiinni eikä yrittää olla maailman lihavin tyyppi...minä haluan lentää valoon! Hellevi huusi ja samassa paikalle kaarsi kaunis oliivinvihreä horsmakiitäjä. Se lauloi lentäessään: - Minä tunnen kuinka vauhti kiihtyy, tule mukanani juhlimaan. Tää on paikka jossa kansa viihtyy, lennän aurinkooooooon! - Mikäs sinä olet, Hellevi kysyi. - Minä olen Hermanni Horsmakiitäjä. Lennän aurinkoon! Horsmakiitäjä räpytti siipiään ja kaarteli taivaalla niin taitavasti, ettei Hellevi voinut päästää katsettaan irti tästä. Hellevi tunsi itsensä lihavaksi ja kömpelöksi. Helleviä alkoi kaduttaa todellakin se kaikki lehtien syöminen. Koko kesä oli mennyt täysin tauotta lehtiä rouskutellessa ja kiloja kerätessä. Kyyneleet alkoivat virrata Hellevin poskilla. Ne virtasivat vuolaasti pitkin toukan vartaloa. Ne alkoivat surun ja pettymyksen kyynelinä, mutta muuttuivat sisun kyyneliksi sitä mukaan kun Hellevi sai ajatuksensa järjestykseen lentämisestä. Hemmetti minähän vielä lennän. Päätös oli yhtä vankka ja voimakas kuin päätös lihottaa itsensä niin lihavaksi, että romahtaa maapallon keskipisteeseen. Virranneet ja vuolaat kyyneleet alkoivat kovettua Hellevin iholle. Niistä alkoi muodostua Hellevin kotilo. Kotilo oli Helleville se paikka, missä kaikki se, mitä Kuu viisaudessaan oli kaikkina öinä telepaattisesti Helleville kertonut, muuttui nyt todeksi. Hellevistä se tuntui täysin uskomattomalta ja sai nauramaan vielä enemmän kuin ne Kuun kanssa vietetyt hassut yöt. Se vanha ja viisas pallopää oli sittenkin oikeassa ihan kaikessa! Telepatiaa ja taikaa se tosiaan vaatii aivan niin kuin Kuu oli kertonut. Yksi talvi omassa kotilossa pelkkää joogaa ja zeniä. - Keskity Hellevi, keskity nyt, Hellevi hoki kotilonsa sisällä, koska jooga ja zen on keskittymistä. Hellevi unohti muotonsa. Hellevi unohti syömisensä. Hellevi unohti kaiken menneen. Kaikki mitä Hellevistä oli jäljellä oli edessäpäin. Sitten kevätaamun kuulasvalo taittoi talven selän. Horsmakiitäjä raapi kotilonsa seinää. Kaivautui uskaliaasti ulos sen sisältä ja lehautti ensimmäistä kertaa siipiään. Ihan pieni paukkukin taisi siinä päästä. Nyt lennän aurinkoon, Hellevi päätti ja kohosi korkeuksiinsa ja eli elämänsä onnellisena loppuun asti.