Ostin ensimmäisen kitarani sillä hetkellä kun tiesin saavani ensimmäisen lapseni. Se tuntui hyvältä tavalta maadottaa itseään kotioloihin. Olin siis lähemmäs 30-vuotias tuolloin. Kitara tuntui ihan hirveän haasteelliselta, mutta minulla oli pakkomielle oppia soittamaan. Pakkomielle on todella kova motivaattori. Ei voi mitään. On vain alettava soittaa ja opetella. Tuntuu, että valinta ei ole oma vaan elämä tekee sen puolestasi. Minulle oli itsestään selvää, että minun tapa opetella soitin on sellainen, että sävellän samantien itselleni soitettavaa. Ajatusketju meni siksi noin, että jos kerran sävellän suoraan kappaleet, joita opettelen, niin eihän niitä voi soittaa ainakaan väärin kun ne on minun omia tekeleitä. Moni on sanonut minulle, että säästyin tällä taktiikalla monesta miinasta, mihin moni aloittava kitaristi ajaa. Moni opettelee ensin jonkun suosikkibiisinsä tyyliin Metallican kataloogista ja alkaa veivaamaan sitä. Sellainen jää väistämättä lihasmuistiin ja saattaa pysyä siellä pitkään, ehkä jopa aina. Koko soitto saattaa muistuttaa aina jonkun muun soittoa. Se on huono lähtökohta.
Siltä miinalta ei kuitenkaan voinut välttyä, että ei soittaisi jotain suosikkiaan. Se tapahtui minullekin. Muistan sen hetken kun tajusin ensimmäisen kerran osaavani pätkän Neil Youngin Long may You runia. Tavoitin sen biisin keskellä yötä mökillä ja koko kroppa tärisi kun tuntui vaan niin hyvältä. Ei vittu tää on se! Ei vittu mä kuulostan nyt siltä! Fiilis oli mahtava. Olen törmännyt tuohon kropan tärinään myöhemmissäkin vaiheissa. Se tulee silloin kun soitto todella kulkee. Se vaan tuntuu niin hyvältä. Mikään ei tunnu samalta. Se on saman tason tekemistä kuin seksin harrastaminen rakkaimman kanssa kaikessa rauhassa tai maalin tekeminen jalkapallo-ottelussa. Sain pienen tärinäkohtauksen lavalla Sumun kanssa Lapinlahdessa. Mynämäellä en tärissyt, koska Hillerström oli hoitanut sen tontin sillä kertaa ihan kaikkien puolesta.
Olen nyt Karjalohjalla landella ja päässä pyörii uusia biisejä ja biisin pätkiä. Olen monimutkaistamassa simppeleitä rakenteita, koska jotenkin tuntuu, että hieman monimutkaisempien ja runsaampien kappaleiden kimppuun haluaa nyt ennen kaikkea siksi, että pääsee soittamaan enemmän. Että ei vaan renkuta asioita läpi fiilis edellä. Haluaa päästä tärisemään kun pääsee johonkin kohtaan, mistä voi jo ennakkoon koittaa ajatella, että tässä se tulee, mutta ei se niin mene. Tuollaiset jutut eivät taida olla kenenkään kontrollissa. Ne tulevat kun tulevat ja menevät kun menevät kuin vuodenajat ja ajat muutenkin. Iso E eli Elämä hoitaa ne silloin kun vähiten niitä odottaa. Siksi iso E on niin mielenkiintoista. Se tulee puskista pahimmalle kontrollifriikillekin.
Lomaterkuin Antti Vammel
Kommentit
Lähetä kommentti