SUMU Yhtyeen synty ja kohti ensimmäistä keikkaa

Tämän tarinan voisi aloittaa oikeastaan miten vain ja mistä tahansa, mutta aloitan sen kertomalla, että en voinut edes aavistaa, millaista on olla juuri tässä orkesterissa. Minulle tämä yhtye on myös täysin rehellinen unelma. Tiedän, että juuri tämä on se bändi, mistä olen aina haaveillut ja nyt sitten olen ihan aidosti tilanteessa, missä haluan elää tätä unelmaa todeksi. Unelma on kuitenkin ihan eri tavalla moninainen ilmiö, mitä olin ajatellut. Tämä kaikki tuntuu jonkinlaiselta oudolta spin offilta tai jatko-osalta sille ruljanssille, mitä käy läpi kun on perheessä faijana. Unelma sekin oli. Sekin elettiin todeksi ja totuus on ollut varmasti jokaisessa perheessä tarua ihmeellisempää. Niin se on tässä orkesterissakin.

Sumun juuret ovat syvät. Jäsenistömme ikäpresidentin tapasin jo vuonna 2006 yhteisen ystävämme polttareissa. Olen jostain täysin käsittämättömästä syystä muistanut sen hetken aina, enkä pysty sitä koskaan ymmärtämään, että miksi olen muistanut. Ei se mikään elämän tähtihetki ollut. Kohtasimme toisemme krapula-aamuna Kuivalaisen hytissä kun saavuimme laivalla Helsinkiin. Antti pakkaili kamojaan kasaan hytissä, jonka ovi oli auki ja menin aikani kuluksi juttelemaan hänelle ja jostain selittämättömästä syystä kerroin, että me tullaan tekemään jotain kimpassa tulevaisuudessa. Se oli kuitenkin enemmän sellaista darrasta heittelyä kesken polttarihumun, mutta vaikka en ollut missään tekemisissä Kuivalaisen kanssa sen koommin, hitto vie vuosikymmeniin, niin olemme nyt samassa orkesterissa. Antti soittaa minun mielestäni jotain elektronista vekotinta, mistä en tajua tuon taivaallista. Siinä on kuitenkin kiipparin koskettimet, mitä hän näplää ja tietysti karmea määrä nappuloita, valoja ja nupikoita, joita hän pyörittelee. Myös tietokone on kytketty kokonaisuuteen mukaan, mutta Antti on puhunut siitä luopumisesta. Soittimella on jokin oikea nimikin, mutta sillä ei minusta ole merkitystä. Minulle se on vekotin ja Antti on velho, joka leikkii sillä. Ymmärsin, että Kuivalainen pitää saada tähän ryhmään soittamaan kun hän kertoi minulle leikkivänsä musiikilla. Leikkiminen on tutkimisen korkein muoto, tiedekenttä julistaa. Leikkiminen on varmaan musiikin tekemisen korkein muoto myös. Sieltä Kuivalaisen vekottimesta tulee tarvittaessa ulos Kuivalaisen omaa lauluakin, vaikka hän ei itse laulaisi. Sitä tulee sieltä tarvittaessa ulos miljoonan Kuivalaisen laulamana moniäänisessä kuorossa. Antti Kuivalainen on myös yhtyeen taiteellisesti ansioitunein jäsen ja hänestä moni tietääkin jo runsaasti hänen tekemänsä taiteen kautta. Kirjoitushetkellä yksi hänen teoksistaan on esillä Serlachiuksen taidemuseossa. Tuollainen tekijämies on hyvä olla pändissä. Taide edellä tässä on ylipäätään tarkoitus rokata.

Rumpalimme Peter Hillerström on ihminen, josta voisin kirjoittaa vaikka kirjan. Hän on satuolento toisesta maailmasta. Moneen suuntaan taipuva kaveri. Ne jotka Peterin tuntevat tunnistavat hänet jo tästä. Tapasin Peterin Töölössä arki-iltana baarissa, missä hän koodasi ja joi kaljaansa. Hän oli juuri saamassa duunit pakettiin ja aloimme viihtyä toistemme seurassa. Hänen karismansa puri minuun. Hän kertoi, että hänellä oli treenikämppä Lauttasaaressa ja rummut siellä. Hänet oli heitetty pellolle edellisestä bändistä, missä oli soittanut ja oli nyt vailla soittokavereita. Päätimme perustaa bändin ja aloin kirjoittaa sille biisejä. Soittelimme niitä kahdestaan ja aloimme kuulostaa edes joltain. Se ei ehkä kuitenkaan vastannut oikein sitä, mitä etsimme ja homma hiipui aika nopsaan. Vieläpä jotenkin riitaisasti. Halusimme molemmat suksia toistemme elämästä mahdollisimman kauas. Tuosta bändivirityksestä on nyt alle kaksi vuotta aikaa ja kunnioitukseni ja ihastukseni Peteriä kohtaan ihmisenä on heilahtanut täysin päinvastaiseen asentoon. Aivan uskomaton tapaus koko Hillerström. On kuvaavaa, että hän harrastaa vallattuja taloja. Helsingin kartanot ovat juuri nyt kuuminta hottia sillä saralla. Hänen elämässään on ihan aidosti jotain samaa kuin Fight Clubissa ilman sellaista fyysistä väkivaltaa tai valtaa muutenkaan. Ei mitään paskaa. Tuon kaiken päälle hän koodaa. Hän tekee vieläpä senkin jutun siten, että luo koodia, jolla määritellään metsien puukapasiteettia. Tai jotain sinnepäin, mutta anyway selvästi hyvisten puolella. Hänen skilsseillään voisi taloudellisesti tahkota jotain täysin muutakin, mutta Peter ei myy periaatteitaan ja sieluaan. Hän on tyyppi, jonka seurassa oppii jatkuvasti, mikäli sille vain haluaa avautua. Minä hiljattain menetin yhden sellaisen ihmisen taivaanrannan toiselle puolelle, jonka seurassa opin aina jatkuvasti. Sellaisia ihmisiä on hyvä saada ympärille ja tämä lyömäsoitintaiteilija Peter Hillerström on juuri sellainen. 

Sumu on omituisten sattumusten summa. Lapinlahden vanhan mielisairaalan Tilajakamo sekä Lapinlahden Lähde toimivat tämän yhtyeen tämän hetkisenä kotiluolana. Ehkä kahden vuoden tunnustelun jälkeen ja tutkailemisen päätteeksi olin taas perustamassa bändiä. Hieman sen Hillerströmin kanssa hajonneen jälkihöyryihin. Fiksuimmat ymmärtävät, että tätä Sumua olen ollut perustamassa koko ajan, mutta en itse vielä ollut sitä ymmärtänyt. Lapparissa olimme soittaneet huviksemme kitaroita Janne Uusiniemi nimisen muusikon kanssa. Olimme heti olleet hieman ymmällämme miten hyvin me soitimmekaan yhteen. Muistan Jannen sanoneen heti ensimmäisen kerran jälkeen, että: "Ei vittu se on niin ku sitä samaa soitettas, mutta silti ihan eri!" Soittotekniikkamme ovat ikään kuin toistensa peilikuvat. Olemme omituisella tavalla yhtä rohkeita kitaroiden kanssa. Laiskoina ja hitaasti reagoivina tyyppeinä meillä meni kuitenkin tovi ennen kuin tartuimme härkää sarvista ja aloimme keihästämään petoa kahdella miekalla. Ihan yllättäen yks-kaks keskellä yötä roudasimme soittokamat mökilleni ja aloimme soittaa. Soitimme muutaman päivän putkeen. Soitimme tuntitolkulla. Toistimme saman kuvion muutaman kerran. Huomasimme, että tulimme hyvin juttuun muutenkin. Vaeltelimme metsissä ja muuta sellaista. Kävimme autiotalossa ja vähän kai joidenkin ihmisten takapihoilla. Sovimme, että pidämme soittohommat ja alkoholin mahdollisimman erillään toisista. Se on ollut hyvä päätös. Niihin aikoihin Antti Kuivalainen sai työhuoneen Lapinlahdesta minun ja Hanna Nauskan jakaman kimppahuoneen sekä Janne Uusiniemen välistä. Meidän ikkunamme on sisäpihalle Engelin suunnittelemassa kauniissa rakennuksessa kolmen rivissä. Tiesin, että se mitä olin sanonut vuonna 2006 Antti Kuivalaiselle käy nyt toteen. Tämä on se hetki. 

En sanonut sitä kuitenkaan heti Antille. Tiesin vain, että kohta mennään. Sumu alkoi syntyä.

Hillerström toikkaroi noihin aikoihin vastaan Helsingin Kalliossa. Olin tulossa pelaamasta futsalia kun hän tuli vastaan Rytmi-baarin edustalla. Halusimme haudata sotakirveemme ja menimme sisään kaljalle. Hillerstöm sanoi, että tilataan ihan aluksi pullo viiniä. Illasta oli tulossa pitkä. Meillä oli paljon asiaa toisillemme. Peterillä oli edelleen rumpusetti Lauttasaaressa ja pikkuhiljaa sinne kokoonnuttiin Sumun ensimmäisiin treeneihin välillä triona, välillä duona ja välillä kaikki neljä. Antti Kuivalainen, Janne Uusiniemi, Peter Hillersrtöm ja meikäläinen. Tykkäsimme todella soittamisesta ja minusta homma lähti rokkaamaan siltä seisomalta. Erinäisen epämääräisen, mutta kurinalaisen ja taitavan harjoitusjakson päätteeksi, jonka aikana meidät mm.heitettiin pellolle Lauttasaaren treenikämpästä saman tilan jakaneen umpimulkun takakireän katkeroitumassa olevan paskiaisen takia, meille ilmaantui mahdollisuus soittaa Mokki-festivaaleilla Mynämäellä. Festivaali täyttäisi 25-vuotta ja se oli nostettu takaisin kalenteriin kahdeksan vuoden tauon jälkeen. Aloimme ylipäätän olla tilanteessa, että meillä oli omaa materiaalia niin paljon, että siinä olisi valmis ohjelmanumero kasassa. Teki mieli päästä veivaamaan se jollekin yleisölle. Tuntui myös, että jotkut kappaleet kaipasivat kuulijoita. Bändin palaverissa kävi ilmi, että jo aiemmin esiin tullut pienehkö ongelma, että Ismo Alanko oli palkannut Antti Kuivalaisen kesäkiertueelleen tekemään visuaalista taidetta ja että Ismon kiertueen treenikeikka olisi samalla viikonlopulla kuin Sumun historian ensimmäinen keikka, niin se alkoi tietysti konkretisoitua suuntaan, että Mynämäelle mentäisiin triona ja Kuivalainen menisi Ismon kanssa Karkkilaan. Sanoin Kuivalaiselle, että lentäisit bändistä, ellei kyseessä olisi Ismo Alanko. Ismon musiikki oli ollut osa omaa elämääni lukioajoista asti. Jossain kohtaa kun olin nuori ja ihannoin täydellistä rappiota, missä diggasin jostain syystä velloa, niin en edes oikeastaan muuta kuunnellut. Joskus sanoinkin Ismolle, että olisin varmaan hukkunut omaan ja muiden ihmisten paskaan ilman hänen musiikkiaan, mikä nyt ei tietenkään pidä jälkikäteen ajateltuna edes paikkaansa, koska mikään ei koskaan ole vain yksillä harteilla, mutta anyway olin saanut jonkin omituisen kosketuksen sieluuni hänen tekemästään taiteesta. Ismon tekemä musiikki johdatti minut musiikin monimuotoisuuteen. Ei kiinnostanut enää se valtavirta vaan kaikki sen ulkopuolella oleva enemmänkin. Sittemmin Ismo oli onnistunut laskeutumaan tavallisten kuolevaisten pariin maailmankuvassani, mutta että hän vei bändistäni tilapaisesti yhden jäsenen tuntui kyllä helvetin kummalliselta ja liioitellulta jopa meikäläisen mittareilla. Juuri kun tämä meikäläisen juttu oli alkanut toimia edes vähän niin heti käy näin. Vähän sama fiilis, että joskus jostain urheilujengistä ostetaankin se pisteitä nakuttava laitahyökkääjä jonnekin isompiin ympyröihin ihan yks kaks. Kuivalainen halusi kuitenkin palata Ismon kiertueen jälkeen. Olin ylipäätään tosi iloinen Kuivalaisen puolesta. Muistan, miten iloinen hän oli kertoessaan joskus aiemmin saaneensa tuollaisen työkeikan. Ismosta väännettiin vitsiä treenikämpällä, että olisi Kuivalaisen tehtävä hoitaa Ismo soittamaan Sumuun selloa. Yleisestikin hänestä käytettiin hetken bändissä nimeä Sellisti. Kuitenkaan emme alkaneet rakentaa juttuamme millään tavalla Sellistin suuntaan. Ovi hänelle on ylipäätään sulkeutunut. Tuollainenkin sattuma tässä kuitenkin on matkan varrella jysähtänyt pohjapeltiin.  

to be continued...

Kesäterkuin Antti Vammel